Warlord of Mars

By Edgar Rice Burroughs

Page 121

to madness by the cruel misfortune that had tripped me when
success was almost within my grasp, I tore frantically across the
intervening space, and just beneath the rope's dangling end I put
my earthly muscles to the supreme test.

With a mighty, catlike bound I sprang upward toward that slender
strand--the only avenue which yet remained that could carry me to
my vanishing love.

A foot above its lowest end my fingers closed. Tightly as I clung
I felt the rope slipping, slipping through my grasp. I tried to
raise my free hand to take a second hold above my first, but the
change of position that resulted caused me to slip more rapidly
toward the end of the rope.

Slowly I felt the tantalizing thing escaping me. In a moment all
that I had gained would be lost--then my fingers reached a knot at
the very end of the rope and slipped no more.

With a prayer of gratitude upon my lips I scrambled upward toward
the boat's deck. I could not see Thurid and Matai Shang now,
but I heard the sounds of conflict and thus knew that they still
fought--the thern for his life and the black for the increased
buoyancy that relief from the weight of even a single body would
give the craft.

Should Matai Shang die before I reached the deck my chances of ever
reaching it would be slender indeed, for the black dator need but
cut the rope above me to be freed from me forever, for the vessel
had drifted across the brink of a chasm into whose yawning depths
my body would drop to be crushed to a shapeless pulp should Thurid
reach the rope now.

At last my hand closed upon the ship's rail and that very instant
a horrid shriek rang out below me that sent my blood cold and turned
my horrified eyes downward to a shrieking, hurtling, twisting thing
that shot downward into the awful chasm beneath me.

It was Matai Shang, Holy Hekkador, Father of Therns, gone to his
last accounting.

Then my head came above the deck and I saw Thurid, dagger in hand,
leaping toward me. He was opposite the forward end of the cabin,
while I was attempting to clamber aboard near the vessel's stern.
But a few paces lay between us. No power on earth could raise me
to that deck before the infuriated black would be upon me.

My end had come. I knew it; but had there been a doubt in my mind
the nasty leer of triumph upon that

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzan, apinain kuningas Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Page 1
Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton ottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.
Page 7
Viidentenä päivänä kapinan jälkeen näki tähystäjä maata.
Page 12
Hän näki apinan rientävän katkaisemaan Claytonilta pakotietä niin nopeasti, että sellainen vauhti suorastaan hämmästytti noin isossa ja kömpelössä elukassa.
Page 22
Ja näin hän huolellisesti harjoitellen oppi heittämään suopunkia.
Page 38
Tarzan mietti kovasti tätä ihmeellistä tappamistapaa, hitaasti heilautellessaan itseään puusta puuhun turvallisen välimatkan päässä ajettavastaan.
Page 39
Hän oli varma, ettei nyt enää ollut pitkä matka kotiin, ja niin hän lähti rivakasti juoksemaan pitkin polkua.
Page 40
Kaikki vieraat olennot olivat hänen verivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista Tantor, elefantti, oli huomattavin.
Page 47
Henkeään pidätellen katseli heimo korkeilta oksilta, kuinka Kertshak yhä karjuen hyökkäsi verrattain pienen vastustajansa kimppuun.
Page 49
Kun hän tulee, silloin useat suuret eläimet vaistomaisesti jättävät alueen ja palaavat harvoin, tuskin milloinkaan.
Page 52
Sinä olet sanonut minulle Ka-go-da.
Page 54
Se tuntui heistä ainoalta järjelliseltä selitykseltä.
Page 56
Tyttö hymyili hänelle urheasti ja kauniisti kiitokseksi, mutta sanaakaan he eivät vaihtaneet.
Page 59
Lattialla hänen edessään lojui ihmisen vaalentunut luuranko.
Page 73
Jollei häntä olisi surmattu, niin uskon varmasti, että hän olisi pitänyt meistä huolta ja meille olisi toimitettu kaikkia tarpeita, ennenkuin meidät jätettiin oman onnemme nojaan.
Page 96
Hän jyskytti vankkaa ovea kuin riivattu.
Page 111
Ranskalainen olisi varmaankin suuresti hämmästynyt, jos olisi ymmärtänyt, mitä tyttö oikeastaan tarkoitti.
Page 125
D'Arnot katsoi häneen kummastuen.
Page 130
Mutta niiden parinkymmenen minuutin aikana, jotka hän tarvitsi ehtiäkseen tielle, oli tuli jo katkaissut häneltä paluun, kuten äsken oli estänyt häntä menemästä eteenpäin.
Page 131
"Mutta ette suinkaan te sitä uskonut, Jane?" "En.
Page 137
sinne villiin viidakkoon?" "Minä synnyin siellä", virkkoi Tarzan tyynesti.