The Outlaw of Torn

By Edgar Rice Burroughs

Page 144

too. He had devoted years of his life to training
that mighty sword arm that it might deal out death to others, and
now--ah! The grim justice of the retribution he, at last, was to fall
before its diabolical cunning.

He could not win in fair fight against Norman of Torn; that the wily
Frenchman saw; but now that death was so close upon him that he felt its
cold breath condensing on his brow, he had no stomach to die, and so he
cast about for any means whereby he might escape the result of his rash
venture.

Presently he saw his opportunity. Norman of Torn stood beside the body
of one of his earlier antagonists. Slowly the old man worked around
until the body lay directly behind the outlaw, and then with a final
rally and one great last burst of supreme swordsmanship, he rushed
Norman of Torn back for a bare step--it was enough. The outlaw's foot
struck the prostrate corpse; he staggered, and for one brief instant his
sword arm rose, ever so little, as he strove to retain his equilibrium;
but that little was enough. It was what the gray old snake had expected,
and he was ready. Like lightning, his sword shot through the opening,
and, for the first time in his life of continual combat and death,
Norman of Torn felt cold steel tear his flesh. But ere he fell, his
sword responded to the last fierce command of that iron will, and as his
body sank limply to the floor, rolling with outstretched arms, upon its
back, the little, grim, gray man went down also, clutching frantically
at a gleaming blade buried in his chest.

For an instant, the watchers stood as though petrified, and then
Bertrade de Montfort, tearing herself from the restraining hand of her
father, rushed to the side of the lifeless body of the man she loved.
Kneeling there beside him she called his name aloud, as she unlaced
his helm. Tearing the steel headgear from him, she caressed his face,
kissing the white forehead and the still lips.

"Oh God! Oh God!" she murmured. "Why hast thou taken him? Outlaw though
he was, in his little finger was more of honor, of chivalry, of true
manhood than courses through the veins of all the nobles of England.

"I do not wonder that he preyed upon you," she cried, turning upon the
knights behind her. "His life was clean, thine be rotten; he was loyal
to his friends and to the downtrodden, ye be traitors at heart, all; and
ever be ye trampling upon

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

Page 2
"Tiedättekö, kelle puhutte?" "Minä tiedän, että puhun viimeistä kertaa pelipetturille", vastasi mies.
Page 8
"Hän ei osoita teille mitään sääliä.
Page 16
" NELJÄS LUKU Kreivitär selittää "Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.
Page 18
Mutta teillä ei ole syytä olla häpeissänne.
Page 22
Tarzan oli tyytyväisempi kuin oli ollut aina siitä asti kun asumattomalle rannikolle oman onnensa nojaan jätettyjen porterilaisten tulo oli häirinnyt hänen viidakkoelämänsä tyyneyttä ja rauhaa.
Page 32
En voi kuvitella mielessäni siihen sopivampaa miestä kuin juuri te olette, herra Tarzan.
Page 59
Ei koskaan tiedä, millä uudella keinolla hän iskee.
Page 65
häh?" Kahta tuntia myöhemmin oli kohtalo heille suopea, sillä Paulvitsh, joka aina oli vaanimassa, havaitsi Tarzanin lähtevän hytistään sulkematta sen ovea.
Page 71
"Ja hän on kuollut! Oi Hazel, se on kauheaa! Hän kuoli yksinään tähän hirveään valtamereen! On uskomatonta, että se urhea sydän on lakannut sykkimästä -- että nuo mahtavat lihakset ovat iäksi jäykistyneet ja kylmenneet! Että hän, joka oli elämän, terveyden ja miehuudenvoiman perikuva, nyt on limaisten, matelevien elukkain saaliina, että.
Page 72
Sensijaan hän oli hyvin tyyni ja alakuloinen tyttönen, kasvoilla toivoton kaihonilme, jonka syyn vain Hazel Strong tajusi.
Page 77
Vihdoin hän saavutti sen -- yksinäisen sotilaan, joka asteli.
Page 80
Kun hän vihdoin käveli heistä poispäin porttia vastapäätä olevalle kylän sivulle, joutuivat he vielä enemmän ymmälle hänen aikomustensa suhteen.
Page 83
Sieltä he liikkuivat eteenpäin varsin hiljaa, etsien noiden isojen otusten jälkiä.
Page 91
Hetkistä myöhemmin hän oli olennon vieressä ja pian hän oli tuntenut sen kylän porttia vartioineen manyuemalaisen ruumiiksi.
Page 102
Kerran puoliyön aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa.
Page 107
Nämä järjestyivät piiriksi hullua tanssiansa toistamaan, jonka vihdoin lopetti papittaren käsky.
Page 108
Hänen raivonhuutonsa olivat kauheita, kun hän syöksyi sinne tänne, antaen jättiläisaseellaan hirvittäviä iskuja tai upottaen keltaiset hampaansa jonkun onnettoman uhrin lihaan.
Page 132
Kissan tavoin hän kiipesi tylyn graniittikukkulan sivuja.
Page 139
"Herra Thuran vakuutti meille, että hän kuoli jo monta päivää sitten.
Page 142
TARZANIN PEDOT, _joka on jälleenkin suuri viidakkojännityksen kirja.