The Mucker

By Edgar Rice Burroughs

Page 104

be
mistaken? And the mucker saw the true eyes of the woman he loved without
knowing that he loved her, and he saw the plea for pity and protection
in them.

"Don't," whispered the girl. "Please don't, you frighten me."

A week ago Billy Byrne would have laughed at such a plea. Doubtless,
too, he would have struck the girl in the face for her resistance. He
did neither now, which spoke volumes for the change that was taking
place within him, but neither did he relax his hold upon her, or take
his burning eyes from her frightened ones.

Thus he strode through the turbulent, shallow river to clamber up the
bank onto the island. In his soul the battle still raged, but he had by
no means relinquished his intention to have his way with the girl. Fear,
numb, freezing fear, was in the girl's eyes now. The mucker read it
there as plain as print, and had she not said that she was frightened?
That was what he had wanted to accomplish back there upon the
Halfmoon--to frighten her. He would have enjoyed the sight, but he had
not been able to accomplish the thing. Now she not only showed that
she was frightened--she had admitted it, and it gave the mucker no
pleasure--on the contrary it made him unaccountably uncomfortable.

And then came the last straw--tears welled to those lovely eyes. A
choking sob wracked the girl's frame--"And just when I was learning to
trust you so!" she cried.

They had reached the top of the bank, now, and the man, still holding
her in his arms, stood upon a mat of jungle grass beneath a great tree.
Slowly he lowered her to her feet. The madness of desire still gripped
him; but now there was another force at work combating the evil that had
predominated before.

Theriere's words came back to him: "Good-bye, Byrne; take good care
of Miss Harding," and his admission to the Frenchman during that last
conversation with the dying man: "--a week ago I guess I was a coward.
Dere seems to be more'n one kind o' nerve--I'm just a-learnin' of the
right kind, I guess."

He had been standing with eyes upon the ground, his heavy hand still
gripping the girl's arm. He looked into her face again. She was waiting
there, her great eyes upon his filled with fear and questioning, like a
prisoner before the bar awaiting the sentence of her judge.

As the man looked at Barbara Harding standing there before him he
saw her in a strange new light, and a sudden realization of

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

Page 0
"Oh, ei yhtään mikään, rakkaani", vastasi kreivitär heikon hetkellisen punan värittäessä hänen jo hiukan rusoittavaa poskeansa.
Page 6
Sitten hän, edes vilkaisematta Rokoffiin ja hänen toveriinsa, jatkoi kävelyään kannella.
Page 17
Kun he huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.
Page 28
Hän tunsi itsensä kovin onnettomaksi, sillä hän oli varma, että nouseva aurinko huomenaamulla valaisisi Tarzanin hengetöntä ruumista.
Page 32
"Ensimmältä, vain lyhyen aikaa, olette erityisenä asiamiehenä sotaministeriön palveluksessa.
Page 33
Hänen tarkatessaan silmillään näitä kahta vilkaisi Gernois ympärilleen ja havaitsi jännittyneen ilmeen Tarzanin kasvoilla.
Page 35
Puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta sitten astui yrmeän näköinen arabialainen kadulta kahvilaan.
Page 39
Tarzanista tuntui kuin ei olisi sulkenut silmiäänkään ennenkuin hänet herätettiin, ja tunnin kuluttua siitä oli seurue matkalla etelään Bu Saadaa kohti.
Page 50
Matka erämaata kohti jatkui.
Page 53
"El adrea on näemmä ollut täällä, vaikka saalis on merkeistä päättäen päässyt pakoon.
Page 55
Näytelmää katseleva tyttö pidätti henkeään ihmettelystä, havaitessaan, kuinka ketterästi tuo kumartunut mies vältti hirviön ison käpälän.
Page 85
Hän oli päässyt kylän näkyville.
Page 94
heissä ihmettelyä ja ihailua.
Page 96
Ensinnä saivat merimiehet yhden "ruokarasian" auki, ja heidän raivokkaat kirouksensa ja pettymyksensä saivat Claytonin kysymään, mikä oli hätänä.
Page 114
.
Page 121
"Rientäkää nyt vaimojenne ja lastenne luo.
Page 132
Hetkisen ponnistus riitti varmistamaan hänet, että oli turha yrittää murtaa noin voittamatonta estettä.
Page 134
Jos hän laisinkaan tuli ulos, täytyi hänen tulla sitä tietä, ja he odottaisivat ja vaanisivat häntä siellä ylhäällä.
Page 140
Hän näki mustien soturien puhua molottavan risteilijän merimiesten kanssa ja sitten notkean, ruskean jättiläisen luutnantti D'Arnotin ja kapteeni Dufrannen seurassa.
Page 141
"En tiedä, millä hetkellä miehistöni saattaa leikata kurkkuni poikki ja anastaa laivan", lisäsi hän.