The Lost Continent

By Edgar Rice Burroughs

Page 67

while I, although fully conscious of the gravity
of his offense, could not bring myself to give the death penalty.

I fell to wondering what charm Victory had found in such a man as
Snider, and why I insisted upon finding excuses for her and trying to
defend her indefensible act. She was nothing to me. Aside from the
natural gratitude I felt for her since she had saved my life, I owed
her nothing. She was a half-naked little savage--I, a gentleman, and
an officer in the world's greatest navy. There could be no close bonds
of interest between us.

This line of reflection I discovered to be as distressing as the
former, but, though I tried to turn my mind to other things, it
persisted in returning to the vision of an oval face, sun-tanned; of
smiling lips, revealing white and even teeth; of brave eyes that
harbored no shadow of guile; and of a tumbling mass of wavy hair that
crowned the loveliest picture on which my eyes had ever rested.

Every time this vision presented itself I felt myself turn cold with
rage and hate against Snider. I could forgive the launch, but if he
had wronged her he should die--he should die at my own hands; in this I
was determined.

For two days we followed the river northward, cutting off where we
could, but confined for the most part to the game trails that
paralleled the stream. One afternoon, we cut across a narrow neck of
land that saved us many miles, where the river wound to the west and
back again.

Here we decided to halt, for we had had a hard day of it, and, if the
truth were known, I think that we had all given up hope of overtaking
the launch other than by the merest accident.

We had shot a deer just before our halt, and, as Taylor and Delcarte
were preparing it, I walked down to the water to fill our canteens. I
had just finished, and was straightening up, when something floating
around a bend above me caught my eye. For a moment I could not believe
the testimony of my own senses. It was a boat.

I shouted to Delcarte and Taylor, who came running to my side.

"The launch!" cried Delcarte; and, indeed, it was the launch, floating
down-river from above us. Where had it been? How had we passed it?
And how were we to reach it now, should Snider and the girl discover us?

"It's drifting," said Taylor.

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

Page 8
Tarzanin sisäänastumisesta syntynyt melu sai Paulvitshin hellittämään, ja.
Page 27
Samalla kuului naputusta ovelta.
Page 29
Hän muisti lukemattomat poika-aikansa hetket, jotka oli istuen jalat ristissä pöydällä viettänyt kuolleen isänsä hökkelissä, pieni ruskea ruumis kumartuneena tuollaisiin kiehtovan kuvakirjan yli, joista hän omin avuin oli keksinyt painetun kielen salaisuuden jo kauan ennenkuin ihmispuheen äänet hipaisivat hänen korvaansa.
Page 34
Huone oli tungokseen asti täynnä arabialaisia.
Page 35
Sitä kiertävällä parvekkeella sijaitsivat ne huoneet, joissa kahvilassa tanssivat tytöt asuivat.
Page 51
Minä en juuri pidä uskottomista, enkä pelkurista laisinkaan.
Page 65
Oli sees yö, mutta ilman kuutamoa, -- kannella saattoi töin tuskin eroittaa esineet.
Page 71
Hän oli englantilainen.
Page 73
naisryhmälle, että _Lady Alicen_ loppu oli käsissä.
Page 77
Vihdoin hän saavutti sen -- yksinäisen sotilaan, joka asteli.
Page 80
Vihdoin, siihen aikaan kun.
Page 82
" Loppu Wazirin kertomuksesta oli oleellisesti sama, jonka Busuli oli jutellut.
Page 83
Vihdoin he keksivät selvästi tallatun polun, jota pitkin lauma oli kulkenut jokunen tunti sitten.
Page 94
Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja julmaa,.
Page 97
Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä mielipuolisuuden hohde.
Page 99
Ääneensä hän noitui, että oli valinnut viimeisen vedon, sillä nyt hänen pelastusmahdollisuutensa olivat samassa suhteessa kuin kolme yhteen, kun herra Thuranin sitävastoin oli ollut kuin viisi yhteen ja Claytonin kuin neljä yhteen.
Page 104
Ilmeisesti häntä varoitettiin saastuttamasta tuota erikoista huonetta.
Page 111
"Voimme ainakin juoda.
Page 130
Hän yritti kömpelösti pari kertaa, rykäisi, karahti kasvoiltaan punaiseksi ja huomautti lopuksi vain toivovansa, että majat saataisiin valmiiksi ennen sadekauden alkua.
Page 140
"Kuinka tuo mies, jonka nimen sanot olevan Rokoff kummastuneekaan sinut nähdessään", sanoi Jane Porter Tarzanille.