The Lost Continent

By Edgar Rice Burroughs

Page 27

or Rio, or San Diego, or Valparaiso. They had
become what they are today during the two centuries of the profound
peace which we of the navy have been prone to deplore. And what,
during this same period, had shorn the waters of the Thames of their
pristine grandeur?

Militarist that I am, I could find but a single word of
explanation--war!

I bowed my head and turned my eyes downward from the lonely and
depressing sight, and in a silence which none of us seemed willing to
break, we proceeded up the deserted river.

We had reached a point which, from my map, I imagined must have been
about the former site of Erith, when I discovered a small band of
antelope a short distance inland. As we were now entirely out of meat
once more, and as I had given up all expectations of finding a city
upon the site of ancient London, I determined to land and bag a couple
of the animals.

Assured that they would be timid and easily frightened, I decided to
stalk them alone, telling the men to wait at the boat until I called to
them to come and carry the carcasses back to the shore.

Crawling carefully through the vegetation, making use of such trees and
bushes as afforded shelter, I came at last almost within easy range of
my quarry, when the antlered head of the buck went suddenly into the
air, and then, as though in accordance with a prearranged signal, the
whole band moved slowly off, farther inland.

As their pace was leisurely, I determined to follow them until I came
again within range, as I was sure that they would stop and feed in a
short time.

They must have led me a mile or more at least before they again halted
and commenced to browse upon the rank, luxuriant grasses. All the time
that I had followed them I had kept both eyes and ears alert for sign
or sound that would indicate the presence of Felis tigris; but so far
not the slightest indication of the beast had been apparent.

As I crept closer to the antelope, sure this time of a good shot at a
large buck, I suddenly saw something that caused me to forget all about
my prey in wonderment.

It was the figure of an immense grey-black creature, rearing its
colossal shoulders twelve or fourteen feet above the ground. Never in
my life had I seen such a beast, nor did I at first recognize it, so
different in appearance is the live reality

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

Page 0
Karisto Osakeyhtiö, 1922.
Page 14
"Hän tuli huoneeseeni ollessani yksin, eikä suinkaan hyvissä aikeissa.
Page 22
Hän odotteli nyt vain mestari-iskuun sopivaa hetkeä.
Page 30
Pieni väristys karmi ranskalaisen selkäpiitä.
Page 48
Hetkistä myöhemmin oli Tarzan yksinään aution vuoriröykkiön keskellä.
Page 51
Muutoin saattaa erämaahan kellistyä kaksi ranskalaista.
Page 52
"En voi käsittää", sanoi hän vihdoin.
Page 58
Teidät mestattaisiin giljotiinilla.
Page 67
Kapteeni teki monta kysymystä, mutta hän ei voinut kertoa hänelle kadonneesta miehestä muuta kuin mitä itse oli nähnyt lyhyen tuttavuutensa aikana laivalla.
Page 68
_Sapristi!_ Hänpä vasta herättäisi huomiota Pietarissa.
Page 72
Mutta hänen mielipidettään tuskin tarvittiin vakuuttamaan kerääntyneelle mies- ja.
Page 79
Jättiläiskäsivarsi kiertyi keltaisen ruskeaan kaulaan ja pitkä terä vaipui kerrassaan suoraan ja varmasti leijonan hurjana sykkivään sydämeen.
Page 81
" "Ja eivätkö rosvoretkeilijät ole teitä täältä koskaan keksineet?" kysyi Tarzan.
Page 88
Jos joku eteni muista, niin lävisti nuoli hänen sydämensä; jos joku jättäytyi jälkeen, hän oli kuoleman oma; jos joku hairahti sivulle vain pikku hetkiseksikin toveriensa näkyvistä, ei hän milloinkaan palannut -- ja aina kun he tapasivat toveriensa ruumiita, törrötti yliluonnollisen tarkasti suoraan sydämeen iskenyt nuoli rinnassa.
Page 104
Mutta täällä luulisi olevan isoja kullalla täytettyjä varastohuoneita -- kullalla, jonka voimme helposti kantaa pois hartioillamme.
Page 105
Käyrät sääret olivat lyhyet ja vantterat, käsivarret pitkät ja jäntevät.
Page 119
Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi.
Page 122
Senpä vuoksi hän eteni kauemmaksi kuin ennen milloinkaan.
Page 130
Joka päivä viittasi ruokaa tuova nainen häntä nousemaan, mutta moneen päivään kykeni tyttö vain pudistamaan päätänsä ilmoittaakseen, että hän oli siihen liian heikko.
Page 141
"Siellä on vielä tuhannen jokaista ottamaani kohti", selitti hän, "ja kun nämä on käytetty, saattaa minussa herätä halu noutaa lisää".