The Land That Time Forgot

By Edgar Rice Burroughs

Page 75

drive them, I saw a fine
red deer a couple of hundred yards behind me. He must have been asleep
in the long grass, for I saw him rise and look about him in a
bewildered way, and then I raised my gun and let him have it. He
dropped, and I ran forward to finish him with the long thin knife,
which one of the men had given me; but just as I reached him, he
staggered to his feet and ran on for another two hundred yards--when I
dropped him again. Once more was this repeated before I was able to
reach him and cut his throat; then I looked around for my companions,
as I wanted them to come and carry the meat home; but I could see
nothing of them. I called a few times and waited, but there was no
response and no one came. At last I became disgusted, and cutting off
all the meat that I could conveniently carry, I set off in the
direction of the cliffs. I must have gone about a mile before the
truth dawned upon me--I was lost, hopelessly lost.

The entire sky was still completely blotted out by dense clouds; nor
was there any landmark visible by which I might have taken my bearings.
I went on in the direction I thought was south but which I now imagine
must have been about due north, without detecting a single familiar
object. In a dense wood I suddenly stumbled upon a thing which at
first filled me with hope and later with the most utter despair and
dejection. It was a little mound of new-turned earth sprinkled with
flowers long since withered, and at one end was a flat slab of
sandstone stuck in the ground. It was a grave, and it meant for me that
I had at last stumbled into a country inhabited by human beings. I
would find them; they would direct me to the cliffs; perhaps they would
accompany me and take us back with them to their abodes--to the abodes
of men and women like ourselves. My hopes and my imagination ran riot
in the few yards I had to cover to reach that lonely grave and stoop
that I might read the rude characters scratched upon the simple
headstone. This is what I read:

HERE LIES JOHN TIPPET ENGLISHMAN KILLED BY TYRANNOSAURUS
10 SEPT., A.D. 1916
R. I. P.


Tippet! It seemed incredible. Tippet lying here in this gloomy wood!
Tippet

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

Page 2
"Tuo mies on hullu", sanoi kreivi.
Page 12
" Tarzan vietti kaksi seuraavaa viikkoa uudistaakseen aikaisemman lyhytaikaisen tutustumisensa Pariisiin.
Page 26
Raskasta astuntaa kuului portailta.
Page 33
Tämä oli ensimmäinen epäluuloa herättävä seikka, jonka Tarzan oli koskaan Gernoisin hommissa havainnut, mutta hän oli varma, että miehet olivat lähteneet tarjoiluhuoneesta vain siksi, että Gernois oli äkännyt hänen heitä katselevan.
Page 41
Arabialaiset eivät jääneet ottamaan selvää siitä, keitä tulijat olivat.
Page 51
" Rokoff kohautti olkapäitänsä.
Page 55
Leijona kohosi takajaloilleen kuin hevonen.
Page 60
Jane Porter, professorin tytär, keskustelee väkinäisesti ja elottomasti William Cecil Claytonin ja Apinain Tarzanin kanssa.
Page 61
"Toisessa vaunussako?" "Ei", vastasi neitonen; "viime hetkessä hän päätti ajaa autollaan takaisin New Yorkiin.
Page 74
Tarzan kiipesi sille -- hän aikoi levätä siellä ainakin päivänvaloon asti.
Page 76
Nyt se pysähtyi ja kohoten takajaloilleen vihollistaan suojaavan puun runkoa vasten teroitti valtavia kynsiään sen kuoreen, repien siitä isoja laikkoja, niin että valkoinen pinta kuoren alta paljastui.
Page 85
"Kylään hyökätään.
Page 94
Piirin keskellä istui Apinain Tarzan -- Waziri, wazirien kuningas, sillä edeltäjänsä tapaan hänen oli otettava heimonsa nimi omakseen.
Page 97
" Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.
Page 106
Silloin Tarzan käsitti omituiset juhlamenot, jotka oli toimeenpantu, ennenkuin hänet tuotiin tähän kaikkein pyhimpään.
Page 111
"Tämä on kuolleiden kammio", sanoi hän.
Page 112
Juomansa veden virkistämänä ja uudistuneen toivon kannustamana tunsi Clayton itsensä kyllin voimakkaaksi hoiperrellen kahlaamaan matalan veden läpi rannikolle, mukanaan köysi, jonka pää oli kiinnitetty veneen kokkaan.
Page 115
Kauhean karjahduksen kuullessaan oli Thuran.
Page 122
Ollakseen mahdollisimman kaukana kuumeesta hulluna hourailevasta venäläisestä Jane Porter oli astunut suojasta puun juurelle -- kauemmaksi hän ei uskaltanut lähteä.
Page 138
"En aavistanutkaan hänen sitä tietävän.