The Gods of Mars

By Edgar Rice Burroughs

Page 179

of the flood or we shall
never reach them. Come."

"Lead the way, Carthoris," I cried. "We will follow."

At my command, the youth leaped into one of the corridors, and in
column of twos the soldiers followed him in good order, each company
entering the corridor only at the command of its dwar, or captain.

Before the last company filed from the chamber the water was ankle
deep, and that the men were nervous was quite evident. Entirely
unaccustomed to water except in quantities sufficient for drinking and
bathing purposes the red Martians instinctively shrank from it in such
formidable depths and menacing activity. That they were undaunted
while it swirled and eddied about their ankles, spoke well for their
bravery and their discipline.

I was the last to leave the chamber of the submarine, and as I followed
the rear of the column toward the corridor, I moved through water to my
knees. The corridor, too, was flooded to the same depth, for its floor
was on a level with the floor of the chamber from which it led, nor was
there any perceptible rise for many yards.

The march of the troops through the corridor was as rapid as was
consistent with the number of men that moved through so narrow a
passage, but it was not ample to permit us to gain appreciably on the
pursuing tide. As the level of the passage rose, so, too, did the
waters rise until it soon became apparent to me, who brought up the
rear, that they were gaining rapidly upon us. I could understand the
reason for this, as with the narrowing expanse of Omean as the waters
rose toward the apex of its dome, the rapidity of its rise would
increase in inverse ratio to the ever-lessening space to be filled.

Long ere the last of the column could hope to reach the upper pits
which lay above the danger point I was convinced that the waters would
surge after us in overwhelming volume, and that fully half the
expedition would be snuffed out.

As I cast about for some means of saving as many as possible of the
doomed men, I saw a diverging corridor which seemed to rise at a steep
angle at my right. The waters were now swirling about my waist. The
men directly before me were quickly becoming panic-stricken. Something
must be done at once or they would rush forward upon their fellows in a
mad stampede that would result in trampling down hundreds beneath the
flood and eventually

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzan, apinain kuningas Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Page 6
Ennenkuin päällystö oli peräytynyt kymmentä askelta, olivat miehet heidän kimpussaan.
Page 9
Harmaassa muinaisuudessa tuli esi-isiemme osaksi samoja vaikeuksia kuin nyt meille, ehkäpä juuri näissä samoissa aarniometsissä.
Page 20
Sen tarkoituksena oli lamauttaa uhrit siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli tarpeen, ennenkuin hänen mahtavat kyntensä ehtisivät upota pehmeään lihaan, ja näin he estyisivät pääsemästä pakoon.
Page 21
Miltei heti kuului kaukaa vastaus, ja pian lennätti neljä- tai viisikymmentä apinaa itseään kiireesti puusta puuhun, matkalla murhenäytelmän tapahtumapaikalle.
Page 29
Valon lisääntyessä kävivät lyönnit yhä tiheämmiksi ja voimakkaammiksi, kunnes lopulta villit, rytmikkäät kumahdukset kajahtelivat kilometrien päähän aarniometsässä.
Page 50
Hän ikävöi pikku majaa ja auringonpaisteista merta -- hyvin rakennetun talon sisällä vallitsevaa viileyttä ja monien kirjojen loppumattomia ihmeitä.
Page 53
Kauhusta huutaen he jatkoivat taas pakoaan niin nopeasti kuin suinkin pääsivät.
Page 55
Kun he olivat kiivenneet kannelle, pudottautui Tarzan maahan suuren puun taakse ja hiipi sen suojassa majaansa.
Page 56
Puhuteltu vanha mies tuli hitaasti merimiesten luo ja hänen perässään muut seurueen jäsenet.
Page 59
Siinä oli vihdoinkin eräs hänen omaa lajiaan: siitä hän oli varma.
Page 63
"Katso, Esmeralda!" kuiskasi hän.
Page 68
Leijonakin oli jouduttanut askeliaan ja pysytteli itsepintaisesti saman välimatkan päässä heistä.
Page 72
Toisessa kirjassa, jota hän heti sen jälkeen tutki, oli vain nimi _Greystoke_.
Page 80
Se oli suorastaan täynnä kultarahoja, ja niin raskas se oli, että neljä miestä tuskin jaksoi sitä kantaa.
Page 84
.
Page 87
Hetken aikaa Jane Porter lepäsi Tarzanin rintaa vasten silmät puoleksi ummessa.
Page 93
Vielä merkillisempää oli, että medaljongin kuvista toinen esitti miestä, joka kenties oli tämän metsäläisen veli tai isä, vaikkei hän itse näkynyt edes tietävän, mitä hänen aarteeseensa oli kätketty.
Page 107
" D'Arnot kirjoitti: "Olen iloissani, että se tyttö on pelastunut.
Page 115
Kylmä vesi palautti Tarzanin pian tajuihinsa, ja hän avasi silmänsä katsellen kummastuneena D'Arnotia.
Page 134
"Tehän olette hullu! Se ei voi olla mahdollista.