Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 97

puhuessaan oli Wilson porannut reikää yhteen vesiastioista ja
Spiderin pitäessä tinakuppia alla kellisti nyt lekkeriä kaataakseen
siitä siemauksen kallisarvoista nestettä. Ohut suihku mustahkoja,
kuivia hiukkasia herui verkalleen pienestä aukosta kupin pohjalle.
Huoahtaen pudotti Wilson nassakan kädestään ja istui tuijottaen
kupissa olevaan kuivaan aineeseen, kauhusta sanattomana.

"Astioissa on ruutia", sanoi Spider hiljaisella äänellä, kääntyessään
peräpuolella istuviin. Ja samanlaiseksi osoittautui kaikkien
muidenkin nassakkain sisältö, kun ne vuoronsa jälkeen avattiin.

"Hiiliöljyä ja ruutia!" huudahti herra Thuran. "_Saprisii!_ Onpa se
oivaa ravintoa haaksirikkoisille!"

Tietoisuus, että veneessä ei ollut ruokaa eikä vettä, teki nälän ja
janon tuskat heti pahemmiksi, ja siten heidän surullisen seikkailunsa
ensimmäisenä päivänä alkoi kärsimys julmana tosiasiana ja kaikki
haaksirikon kauhut olivat heidän edessään.

Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi.
Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes
heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle,
unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa
valveellisen todellisuuden kauhuilta.

Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet
nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton
että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille,
että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.

Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman,
troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin,
odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara
kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät
olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa,
kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja,
joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikko _Lady Alicen_ haaksirikosta
kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.

Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen
veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut
sitä näkyä kestää.

"Ettekö voi pudottaa hänen ruumistaan mereen, William?" kysyi hän.

Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat
merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa
silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen
laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.

"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui
lähinnä häntä.

"Miksi herra tahtoo heittää sen mereen?" kysyi merimies nuristen.

"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot",
vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden
tässä polttavassa paahteessa."

"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä
tarvita ennen huomenaamua."

Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.
Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi Clayton kauhistuneena. "Ettehän
tarkoittane..."?

"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on
kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei
välitä."

"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin.
"Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme
vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."

Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen,
mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin,
antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun
nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen
vieritetyksi veneenlaidan yli.

Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä
mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi

Last Page Next Page

Text Comparison with The Land That Time Forgot

Page 12
"Jump!" And I held out my arms to her.
Page 13
There were ten of us left, not including the girl.
Page 15
"She doesn't seem to take much stock in our Union Jack.
Page 16
After our encounter with the first warship I had given instructions that a wireless message be sent out explaining our predicament; but to my chagrin I discovered that both sending and receiving instruments had disappeared.
Page 18
Finally I fell into a troubled sleep.
Page 19
"You slept well last night?" I asked.
Page 25
Below all was quiet--not a man remained.
Page 36
It was the body of a low type of man or a high type of beast.
Page 38
All that we have to do is follow it, and sooner or later we shall come upon its source.
Page 39
Shall we lie out here and die of thirst and starvation with a land of plenty possibly only a few hundred yards away? We have the means for navigating a subterranean river.
Page 46
It was some time before we could persuade the girl to continue her meal, but at last Bradley prevailed upon her, pointing out that we had come upstream nearly forty miles since the boche had been seized, and that during that time we had seen literally thousands of these denizens of the river, indicating that the chances were very remote that this was the same Plesiosaur.
Page 47
My theory is that in a far distant era Caprona was a mighty mountain--perhaps the world's mightiest mountain--and that in some titanic eruption volcanic action blew off the entire crest, blew thousands of feet of the mountain upward and outward and onto the surrounding continent, leaving a great crater; and then, possibly, the continent sank as ancient continents have been known to do, leaving only the summit of Caprona above the sea.
Page 49
My men were all armed now with both rifles and pistols, each having plenty of ammunition.
Page 50
Our first concern was to fill the water tanks of the U-33 with fresh water, and that having been accomplished, we set.
Page 56
"Pig!" roared the Baron, and struck the fellow across the face, breaking his nose.
Page 57
Nor did he move until I said to him: "Plesser, you may return to your quarters and dress your wound.
Page 58
Miss La Rue was very quiet, though she replied graciously enough to whatever I had to say that required reply.
Page 63
About the 8th of September I accompanied Olson and von Schoenvorts to the oil-geyser.
Page 66
Von Schoenvorts had succeeded in refining the oil! The cur had broken his every pledge and was leaving us there to our fates.
Page 67
A dozen times that day was my life threatened by fearsome creatures of the earth or sky, though I could not but note that the farther north I traveled, the fewer were the great dinosaurs, though.