Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 133

riippuköytensä solumista ja
kuuli ylhäältä kivilaatan kahnausta muurausta vastaan.

Sitten köysi äkkiä asettui, -- kivi oli tarttunut ihan aukon syrjään.
Varovaisesti kiipesi apinamies heikkoa nuoraa pitkin. Tuossa
tuokiossa oli hänen päänsä onkalon syrjän yläpuolella. Piha oli
tyhjä. Oparin asukkaat olivat uhritoimitusta katselemassa. Tarzan
eroitti Lan äänen läheisestä uhripihasta. Tanssi oli loppunut. Veitsi
oli varmaankin jo miltei putoamaisillaan; mutta samalla, kun hän
näitä mietti, hän juoksi nopeasti ylipapittaren ääntä kohti.

Sallimus opasti hänet ihan tuon ison, katottoman kammion
ovikäytävään. Hänen ja alttarin välillä oli pappien ja papitarten
pitkä rivi, kultakupit kädessä odottamassa uhrinsa lämpimän veren
vuodattamista.

Lan käsi vaipui verkalleen kovalle kivelle ojennetun hennon,
liikahtamattoman olennon rintaa kohti. Tarzan huohotti, ikäänkuin
olisi nyyhkinyt, tuntiessaan rakastamansa tytön piirteet. Ja sitten
arpi hänen otsallaan muuttui leimuavaksi, tulipunaiseksi juovaksi,
punaista usvaa ui hänen silmiensä edessä, ja raivostuneen urosapinan
tavoin päästäen kauhean karjahduksen hän hyökkäsi ison leijonan
lailla tulenpalvojain keskelle. Siepaten palikan ensimmäiseltä
papilta hän huitoi ympärilleen kuin ilmetty paholainen nopeasti
tunkiessaan alttaria kohti. Lan käsi oli pysähtynyt, kun hän kuuli
ensimmäisen häiritsevän äänen. Ja kun hän näki, kuka sen oli
aiheuttanut, kävi hän liidun valkeaksi. Hän ei ollut koskaan kyennyt
käsittämään valko-ihoisen muukalaisen pakoa vankiluolasta, johon
oli hänet sulkenut. Hän ei ollut aikonut häntä milloinkaan päästää
Oparista, sillä hän oli katsahtanut hänen jättiläisvartaloonsa ja
kauniisiin kasvoihinsa naisen eikä papittaren silmillä.

Ovelassa mielessään hän oli keksinyt tarinan ihmeellisestä
ilmoituksesta itse leimuavan jumalan huulilta, jolloin häntä
oli käsketty vastaanottamaan tämä valkoinen muukalainen jumalan
kansalleen maan päälle lähettämänä sanansaattajana. Hän tiesi, että
se tyydyttäisi Oparin asukkaita, ja siitäkin hän tunsi itsensä
varmaksi, että mies ennemmin suostuisi jäämään hänen puolisokseen
kuin palaamaan uhrialttarille.

Mutta kun tyttö oli mennyt selittämään miehelle suunnitelmaansa, oli
tämä hävinnyt, vaikka ovi oli ollut tiukasti lukittuna, kuten hän
oli sen jättänyt. Ja nyt tuo mies oli palannut kuin ohuesta ilmasta
hahmottunut henki -- ja tappoi hänen pappejaan kuin ne olisivat
olleet lampaita. Siksi hetkeksi hän unohti uhrinsa, ja ennenkuin
hän ehti malttaa mieltään seisoi iso valkoinen mies hänen edessään,
alttarilla levännyt nainen sylissä.

"Sivulle, La!" huusi hän. "Sinä pelastit minut kerran, ja sen vuoksi
en tahtoisi tehdä sinulle pahaa; mutta älä tule väliin tai yritä
seurata, muutoin minun täytyy surmata sinutkin."

Puhuessaan hän astui papittaren ohi maanalaisten holvien ovea kohti.

"Kuka hän on?" kysyi papitar osoittaen tajutonta naista.

"Hän on minun", vastasi apinain Tarzan.

Hetkisen seisoi Oparin neito silmät ammollaan tuijottaen. Sitten tuli
hänen silmiinsä toivottoman tuskan ilme -- niihin kumpusi kyyneliä,
ja heikosti parahtaen hän vaipui kylmälle lattialle, juuri kun joukko
hirveitä miehiä ryntäsi hänen ohitseen apinamiehen kimppuun.

Mutta Apinain Tarzan ei ollut siellä, kun he ehtivät ulos häntä
tavoittaakseen. Keveällä harppauksella hän oli hävinnyt alhaalla
oleviin luoliin vievään käytävään, jonne hänen takaa-ajajansa tulivat
varovaisemmin sittenkun olivat huomanneet huoneen tyhjäksi. Mutta he
nauroivat ja supattivat toisilleen, sillä he tiesivät,

Last Page Next Page

Text Comparison with The Son of Tarzan

Page 2
had been chartered by a syndicate of wealthy manufacturers, equipped with a laboratory and a staff of scientists, and sent out to search for some natural product which the manufacturers who footed the bills had been importing from South America at an enormous cost.
Page 14
Slowly Mr.
Page 30
At nine the following morning the corpse of a strange man had been the sole occupant of that room.
Page 31
Chapter 5 Captain Armand Jacot of the Foreign Legion sat upon an outspread saddle blanket at the foot of a stunted palm tree.
Page 32
Captain Jacot raised his eyes.
Page 45
We go cautiously for a lifetime, and then, just for an instant, we forget, and--" he ground his teeth in mimicry of the crunching of great jaws in flesh.
Page 46
Soon he did not miss his clothing in the least, and from that he came to revel in the freedom of his unhampered state.
Page 87
Meriem was just behind them.
Page 109
He would never come now, and these men would take her far away.
Page 110
His eyes were closed, his head dropped forward upon his breast, his hands hung limply before him.
Page 124
He must fill his days with labor and excitement that he might forget--that night might find him so exhausted that he should sleep in blessed unconsciousness of his.
Page 129
She had ridden much during her year with Bwana and My Dear.
Page 135
He was about to call aloud in the hope that after all the girl still lived when he saw her in a tree close beside that was occupied by the baboons, and now he saw that they were snarling and jabbering at her.
Page 138
" He did not even have to argue the point that she would be much happier amidst the luxuries of a London apartment, fortified as she would be by both his love and his bank account, than lawfully wed to such a one as her social position warranted.
Page 148
He had told at the bungalow that half his men had deserted.
Page 153
It was the first time and she was heart broken.
Page 172
It seemed unbelievable that such could be the case, and yet, too, it seemed almost equally unbelievable that this beautiful girl was the same disheveled, half naked, little sprite who skipped nimbly among the branches of the trees as they ran and played in the lazy, happy days of the past.
Page 188
Abdul Kamak examined it carefully, comparing it, feature by feature with the girl sitting on the ground looking up into his face.
Page 209
The man screamed and fled, and then the bull elephant was among them tossing Negroes and Arabs to right and left as he tore through the flames he feared to the side of the comrade he loved.
Page 220
Meriem looked up pleadingly into Bwana's eyes.