Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 123

karkeiden tikkaiden ääressä katseli meren ulapalle
alituinen toivonkipinä rinnassaan, että joku laiva tulisi näkyviin.

Hänen selkänsä oli viidakkoon käännettynä, joten hän ei nähnyt ruohon
väistyvän eikä sen välitse kurkistavia villejä kasvoja. Pienet,
veristyneet, lähekkäiset silmät vaanivat kiinteästi tyttöä, silloin
tällöin pälyillen avonaiselle rannikolle tarkastellakseen, oliko
muita saapuvilla kuin hän.

Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa
lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä
kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas
esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa
makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.

Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen
salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina
kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai
hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät
hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä
gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä
viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen
hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli
liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot
herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän
syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä
hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä.
Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret
lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät.
Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä
kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti
lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa
tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella
kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti
aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien
kuvotusta.

Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli
uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin,
puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet.
Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä
lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat
matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista
ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi
risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen
ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä
tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta,
joiden välitse häntä oli laahattu.

Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei
häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan
vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto
oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli
ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.

Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti,
samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä
nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen
avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi
pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin
nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää
kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja
kantoivat häntä lopun päivää.

Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin

Last Page Next Page

Text Comparison with The Beasts of Tarzan

Page 30
They were down wind from Tarzan, and so their scent was not carried to him, and as his back was turned half toward them he did not see their cautious advance over the edge of the promontory and down through the rank grass toward the sandy beach where he lay.
Page 33
"But now that you have killed all my warriors, I do not know that even I can leave your country, for there will be none to wield the paddles, and without paddlers we cannot cross the water.
Page 34
His eyes were constantly rolling apprehensively from side to side as now one and now another of the fierce pack chanced to wander near him, so that for the most of the time it was principally the whites that showed.
Page 40
horn, for Kaviri was a crafty warrior, and it was in his mind to take no chances, if they could be avoided.
Page 41
Presently Kaviri's head began to whirl--objects became confused and dim before his eyes--there was a great pain in his chest as he struggled for the breath of life that the thing upon him was shutting off for ever.
Page 43
Presently from a great distance came a hideous sound.
Page 45
He was aware that the grunting and screaming of Sheeta in the tree above them would set their nerves on edge, and that his pounding upon their gate after dark would still further add to their terror.
Page 51
In the village street beyond women were preparing many little fires and fetching cooking-pots filled with water, for a great feast was to be celebrated ere the night was many hours older.
Page 55
At last, however, four of the younger warriors dragged Tarzan roughly from the hut, and once outside the pall of terror seemed lifted from the savage hearts.
Page 71
That was all he could do in the cruel jungle for the man who had given his life in the service of his little son and his wife.
Page 79
They had commenced to make a little better progress when.
Page 80
As the baby's condition precluded farther advance, Anderssen withdrew a little from the main trail he had been following and built a camp in a natural clearing on the bank of a little river.
Page 83
In answer to his summons another Negro entered--a.
Page 103
Finally her glance chanced to fall upon the rope in the bow of the dugout, and, making one end of this fast to the chain, she succeeded in drifting the canoe slowly down until it lay directly beneath the ladder.
Page 112
Instantly Rokoff realized the peril that confronted him and his fellows.
Page 122
Silently he drifted down the muddy waters of the Ugambi, occasionally dipping his paddle's blade gently into the current that he might guide his primitive craft to the vessel's side.
Page 133
"I was only joking," the Swede hastened to explain.
Page 145
His eyes protruded as he struggled for freedom, for breath, for life.
Page 146
M.
Page 147
Tarzan had proposed to them that they might find a home upon his vast African estates in the land of the Waziri, where they were to be sent as soon as opportunity presented itself.