Tarzanin paluu Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 102

piirissä hän oli nähnyt jotakin niistä
ihmeistä, joita tuon keltaisen taikametallin omistaja voi tehdä.
Mihin tarkoitukseen hän käyttäisi kulta-aarteitaan villin Afrikan
sydämessä, sitä hän ei ollut tullut miettineeksi, -- hänelle riitti
omistaa ihmeitätekevä voima, vaikkei koskaan saisikaan tilaisuutta
sitä käyttää.

Niinpä Waziri, wazirien päällikkö, läksi eräänä loistavan kirkkaana
troopillisena aamuna viidenkymmenen joustavajäsenisen, kiiltävän
mustan soturin etunenässä seikkailuja ja rikkauksia etsimään. He
seurasivat suuntaa, jonka vanha Waziri oli Tarzanille kuvaillut.
Päiväkausia he marssivat -- yhtä jokivartta ylöspäin, matalan
vedenjakajan eli väliharjanteen poikki, toista jokivartta alaspäin,
sitten taas nousten kolmatta jokilaaksoa, kunnes viidennenkolmatta
päivän iltana leiriytyivät pienen vuoren kupeelle, jonka vuoren
huipulta toivoivat näkevänsä ensimmäisen vilahduksen ihmeellisestä
aarrekaupungista.

Aikaisin seuraavana aamuna he kiipeilivät melkein kohtisuoria
kallioita, jotka olivat viimeisenä, mutta suurimpana luonnonesteenä
heidän ja heidän matkanmääränsä välillä. Oli melkein puolipäivä,
ennenkuin Tarzan, joka kulki ohuen kiipeilevän sotilasjononsa
etunenässä, kapusi viimeisen kallion huipun yli ja seisoi pienellä
laakealla tasanteella vuoren kukkulan laella.

Kummaltakin puolelta kohosi mahtavia keiloja tuhansia jalkoja
korkeammalle solaa, jonka läpi he astuivat kiellettyyn laaksoon.
Heidän takanaan oli metsäinen syvänne, jota pitkin olivat vaeltaneet
monta päivää, ja vastakkaisella puolella matala harju, joka oli
heidän oman maansa rajana.

Mutta Tarzanin huomio keskittyi nyt hänen eteensä avautuvaan
näköalaan. Siinä oli autio laakso -- matala, ahdas laakso, jossa
kasvoi siellä täällä kituliaita puita ja jonka pohjaa peittivät monet
isot vierinkivet. Ja laakson etäisellä puolella sijaitsi jotakin,
mikä näytti mahtavalta kaupungilta isoine muureineen, korkeine
torninhuippuineen, pikkutorneineen, minareetteineen ja kupulakineen,
jotka kimmelsivät punakellervinä päiväpaisteessa. Tarzan oli vielä
liian kaukana huomatakseen hävityksen merkit -- hänestä se näytti
upealta ja kauniilta ihmekaupungilta, ja mielikuvituksessaan hän
kansoitti sen leveät puistikkokadut ja suuret temppelit onnellisena
ja toimeliaana hyörivän väen hälinällä.

Tuntikauden lepäsi pieni retkikunta kukkulan laella, ja sitte Tarzan
johti sen alas laaksoon. Ei ollut mitään polkua, mutta tie oli
vähemmän tukala kuin nousu vuoren vastakkaista rinnettä pitkin oli
ollut. Laaksoon päästyään he etenivät ripeästi, niin että oli vielä
valoisaa, kun pysähtyivät muinoisen kaupungin korkeiden muurien
edustalle.

Ulkomuuri oli viisikymmentä jalkaa korkea, missä se ei ollut
murentunut. Mutta mistään, mikäli he voivat nähdä, ei ollut enempää
kuin kymmenen tai kaksikymmentä jalkaa ylempää muurikerrosta
riutunut. Se oli vielä peloittava suojavarustus. Useita kertoja oli
Tarzan luullut havaitsevansa jotakin liikkuvan heitä lähinnä olevien
raunioittuneiden vallinkohtien takana, ikäänkuin siellä olisi heitä
vaanittu vanhan varustuksen turvissa. Ja usein hän oli tuntevinaan
näkymättömäin silmäin seuraavan häntä. Mutta koskaan hän ei ollut
varma, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.

Siksi yöksi he leiriytyivät kaupungin ulkopuolelle. Kerran puoliyön
aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa. Se oli ensin
hyvin korkeasävelinen, mutta aleni vähitellen ja loppui sarjaan
synkkiä voihkauksia. Se teki mustiin omituisen vaikutuksen, melkein
herpauttaen heidät siksi ajaksi, kun sitä kesti, ja kului tunti,
ennenkuin leiri taas asettui levolle. Aamullakin sen vaikutukset
olivat vielä havaittavina pelokkaissa, vauhkoissa katseissa, joita
wazirit alati suuntasivat heidän yläpuolellaan häämöittävään vankkaan
ja jylhään rakenteeseen.

Tarzanin

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzan the Terrible

Page 2
Two months--two long, weary months filled with hunger, with thirst, with hardships, with disappointment, and, greater than all, with gnawing pain--had passed since Tarzan of the Apes learned from the diary of the dead German captain that his wife still lived.
Page 12
It was the same form of friendly salutation with which the pithecanthropus had sealed his alliance with the ape-man and Tarzan, glad of every ally he could win in this strange and savage world, quickly accepted the proffered friendship.
Page 23
This was the last avenue of escape for members of the tribe hard pressed by enemies from below.
Page 34
"And you would have had me slay him!" cried Om-at, glancing at In-sad and O-dan.
Page 41
It was similar to those of her experience--the same beasts and men were depicted in the same crude fashion in the carvings on the walls--evidently there had been little progress in the race of Waz-don during the generations that had come and departed since Kor-ul-GRYF had been abandoned by men.
Page 55
Instead, afraid though she was, she descended into the gorge for the purpose of overhauling Tarzan and warning him in whispers of his danger.
Page 67
A hundred yards away a stream, winding its way down from the distant mountains, emptied into the morass, and, after a short rest, he made his way to this and seeking a quiet pool, bathed himself and washed the mud and slime from his weapons, accouterments, and loin cloth.
Page 78
Your priests have told you that Jad-ben-Otho is tailless.
Page 93
" "The son of Jad-ben-Otho will.
Page 104
Ignorant of impending danger, safe in the knowledge that they trod their own domain where each rock and stone was as familiar as the features of their mates, the Kor-ul-lul walked innocently into the ambush.
Page 136
There were two women battling with a Ho-don warrior.
Page 147
Here, God-given to her hands, was the first beginning with which she might eventually arrive at both weapons and tools--a cutting edge.
Page 155
It would arouse in his mind no suspicion were you to do the same, and let the high priest of Tu-lur invite him to the temple and gathering all the priests make a great show of belief in his kinship to Jad-ben-Otho.
Page 175
These he attempted to pass in the same unconcerned fashion and he might have succeeded had it not been for one who came running rapidly from the direction of the temple shouting: "Let no one pass the gates! The prisoner has escaped from the pal-ul-JA!" Instantly a warrior barred his way and simultaneously the fellow recognized him.
Page 177
The warriors were advancing to the succor of their fellow when the ape-man raised his captive high above his head and flung him full in the face of the foremost attacker.
Page 179
Tarzan's throat as he raised himself gently into the branches.
Page 197
Instantly Tarzan recognized the gagged and fettered captive whom he had thought safe in the palace of Ja-don at Ja-lur.
Page 202
There was no sound from above, nor any from the trap below.
Page 214
Fur.
Page 217
.