Tarzan the Terrible

By Edgar Rice Burroughs

Page 53

down upon him, hissing shrilly.

Tarzan arose and stretched, expanded his great chest and drank in deep
draughts of the fresh morning air. His clear eyes scanned the wondrous
beauties of the landscape spread out before them. Directly below lay
Kor-ul-GRYF, a dense, somber green of gently moving tree tops. To
Tarzan it was neither grim, nor forbidding--it was jungle, beloved
jungle. To his right there spread a panorama of the lower reaches of
the Valley of Jad-ben-Otho, with its winding streams and its blue
lakes. Gleaming whitely in the sunlight were scattered groups of
dwellings--the feudal strongholds of the lesser chiefs of the Ho-don.
A-lur, the City of Light, he could not see as it was hidden by the
shoulder of the cliff in which the deserted village lay.

For a moment Tarzan gave himself over to that spiritual enjoyment of
beauty that only the man-mind may attain and then Nature asserted
herself and the belly of the beast called aloud that it was hungry.
Again Tarzan looked down at Kor-ul-GRYF. There was the jungle! Grew
there a jungle that would not feed Tarzan? The ape-man smiled and
commenced the descent to the gorge. Was there danger there? Of course.
Who knew it better than Tarzan? In all jungles lies death, for life and
death go hand in hand and where life teems death reaps his fullest
harvest. Never had Tarzan met a creature of the jungle with which he
could not cope--sometimes by virtue of brute strength alone, again by a
combination of brute strength and the cunning of the man-mind; but
Tarzan had never met a GRYF.

He had heard the bellowings in the gorge the night before after he had
lain down to sleep and he had meant to ask Pan-at-lee this morning what
manner of beast so disturbed the slumbers of its betters. He reached
the foot of the cliff and strode into the jungle and here he halted,
his keen eyes and ears watchful and alert, his sensitive nostrils
searching each shifting air current for the scent spoor of game. Again
he advanced deeper into the wood, his light step giving forth no sound,
his bow and arrows in readiness. A light morning breeze was blowing
from up the gorge and in this direction he bent his steps. Many odors
impinged upon his organs of scent. Some of these he classified without
effort, but others were strange--the odors of beasts and of birds, of
trees and shrubs and flowers with which he was unfamiliar. He sensed
faintly the reptilian odor that he had learned to connect with the
strange,

Last Page Next Page

Text Comparison with Tarzan, apinain kuningas Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Page 6
Äkkiä tuupertui ensimmäinen perämies suulleen, ja Mustan Mikon komennuksesta hyökkäsivät verenhimoiset roikaleet jäljelläolevien neljän kimppuun.
Page 7
Musta Mikko lähetti pienen veneellisen miehiä luotaamaan väylää, jotta saataisiin selville, pääsisikö Fuwalda turvallisesti sataman suun läpi.
Page 12
Apina oli suuri otus, luultavasti noin puolentoista sadan kilon painoinen.
Page 28
Hän edistyi yhä pitemmälle.
Page 36
Käsi työntyi eteenpäin, ja keihäs suhahti Kaalaa kohden.
Page 38
Vähän aikaa sen lihakset vääntelivät, sitten se makasi hiljaa.
Page 49
Mutta kun muuan heimon jäsenistä kerran näki heidän sukupolvia vanhalla juomapaikallaan pienen puron rannalla joukon mustia, jotka raivasivat viidakkoa ja rakensivat majoja, eivät apinat halunneet jäädä enää tänne, ja Tarzan johti heidät monta päivämatkaa sisämaahan, erääseen paikkaan, jota ihmisjalka ei ollut vielä milloinkaan polkenut.
Page 52
Hän kulki hyvin hitaasti, nukkui yöllä viidakossa ja saapui majalleen myöhään seuraavana aamupäivänä.
Page 56
Tuiki merkillistä -- tuiki merkillistä!" Taas hän katsahti paperiin, luki sen ja olisi epäilemättä jälleen kääntynyt ja märehtinyt sitä itsekseen, ellei merimies olisi karkeasti tarttunut hänen kaulukseensa ja huutanut hänen korvaansa: "Lue se ääneen, vanha pöhkö!" "Ah, niin, ah niin!" vastasi professori hiljaisena, korjasi taas silmälasejaan ja luki: "TÄMÄ TALO KUULUU TARZANILLE, PETOJEN JA MONIEN MUSTIEN MIESTEN SURMAAJALLE.
Page 73
Hän kummasteli, miksi he olivat kaivaneet maahan suuren kuopan, haudatakseen vain vanhoja luita.
Page 80
Meillä on ollut.
Page 85
jonka jäseneksi hänet oli otettu, olivat sitä vaivanneet alinomaiset riitaisuudet.
Page 93
Varovasti hän poisti lehtikerroksen toisensa perästä, kunnes vihdoin piteli kädessään valokuvaa.
Page 103
"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "D'Arnot olisi itse halunnut kuolla tällä tavalla.
Page 112
"Kuinkahan teidän kävisikään, jos olisi pakko elää koko ikänne viidakossa, kuten metsäläisemme on elänyt?" "Pelkään, että minusta sukeutuisi kovin kehno villi", vastasi Clayton tekeytyen alakuloiseksi.
Page 115
Kylmä vesi palautti Tarzanin pian tajuihinsa, ja hän avasi silmänsä katsellen kummastuneena D'Arnotia.
Page 125
-- Nähtävästi vaatii sormenjälkien vertailu aikaa, -- ajatteli D'Arnot ja kääntyi katsomaan virkamiestä.
Page 126
"Kuinka saatoitte sitä epäillä?" "Ajattelin lähinnä nuorta Claytonia", vastasi Canler.
Page 133
"Olen aivan lamaantunut.
Page 136
Mutta hän ei nähnyt mitään ulkona.