Tarzan, apinain kuningas Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 86

häntä kannettiin yhä kauemmaksi
läpitunkemattomaan aarniometsään.

Se parahdus, joka oli saanut Claytonin ja molemmat vanhukset
rientämään pensaston puhki, oli opastanut Apinain Tarzanin suoraan
Esmeraldan luo, mutta tästä hän ei sen enempää välittänyt,
tarkastettuaan vain ohimennessään, ettei neekerittärelle ollut mitään
pahaa tehty.

Hetken aikaa hän tutki maata ja puita ympärillään, kunnes hänen
apinavaistonsa ja synnynnäinen ihmisälynsä oli saanut selville
tapahtumain kulun yhtä täydellisesti kuin jos hän olisi ne omin
silmin nähnyt.

Sitten hän jälleen katosi huojuvien puiden sekaan ja seurasi jälkiä,
joita ei yksikään toinen ihminen olisi osannut keksiä ja tulkita.

Oksien päistä kyllä saattaa nähdä, kuinka apina on heilauttanut
itsensä puusta puuhun, mutta mahdotonta sitävastoin on näistä
merkeistä päättää, mihin suuntaa se on mennyt, sillä latvukset ovat
taipuneet vain alaspäin, osoittamatta onko apina jättänyt nämä merkit
tullessaan puuhun vai lähtiessään. Lähempänä puun runkoa sitävastoin
pääsee paremmin selville suunnasta, vaikka jäljet siellä ovat
heikommat.

Jollakin oksalla on hyönteistoukka musertunut pakolaisen jalan
alle, ja Tarzan tietää vaistomaisesti, mihin sama jalka koskettaisi
seuraavassa hyppäyksessä. Siltä hän sitten löytää jäännöksen samasta
itikasta, ja useinkin se on vain pikkuruinen kostea täplä.

Toisaalla taas on koura repäissyt kaarnanpalasen irti, ja raapaisun
suunta osoittaa minne päin matka on käynyt. Välistä on myös karvainen
ruumis hieraissut oksaa tai runkoa, ja siihen tarttunut karvahahtuva
kertoo, että ollaan oikeilla jäljillä.

Hänen ei edes tarvinnut hiljentää vauhtiaan huomatakseen kaikkia
näitä näennäisesti vähäpätöisiä merkkejä, joita pakeneva eläin
oli jättänyt. Ne erottuivat hänelle selvästi muista lehtevän tien
lukemattomista säröistä ja naarmuista. Mutta selvemmin hän kuitenkin
tunsi hajun, sillä hänen harjaantuneet sieraimensa olivat yhtä herkät
kuin koiran, ja hänellä oli se etu, että hän kulki vastatuuleen.

Yleisesti luullaan, että luonto on alemmille olennoille antanut
paremmat hajuhermot kuin ihmisille, mutta asia riippuu kokonaan
niiden kehittymisestä. Ihmisen ei tarvitse olemassaolon taistelussa
turvautua ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa. Hänen kykynsä ajatella
ja harkita on melkoiseksi osaksi ne korvannut, ja siksi ne ovat
vastaavassa määrässä tylsistyneet, samoin kuin korvia ja päänahkaa
liikuttavat lihakset ovat kuihtuneet, kun niitä ei ole käytetty.

Toisin oli Apinain Tarzanin laita. Varhaisimmasta lapsuudesta asti
hänen oli täytynyt herkistää näköään, kuuloaan, hajuaan, makuaan ja
tuntoaan, ja nämä olivat olleet hänelle paljon tärkeämmät kuin aivot,
jotka olivat kehittyneet hitaammin.

Tarzanin aisteista oli maku kehittymättömin, sillä hän saattoi
syödä ihania hedelmiä ja kauan kuopattuna ollutta raakaa lihaa
ja tunsi kummassakin tapauksessa melkein samanlaista nautintoa.
Mutta tässä suhteessa hän erosikin vain vähän muutamista nykyajan
herkuttelijoista.

Melkein ääneti hän ajoi takaa Terkozia, mutta hänen kahinansa kuului
sittenkin pakenevan pedon korviin ja sai sen lisäämään vauhtiaan.

Tarzanin täytyi samota useita kilometrejä, ennen kuin hän tavoitti
Terkozin, ja kun tämä silloin näki, että pako oli turha, laskeutui
hän maahan pienelle avoimelle paikalle otellakseen saaliinsa puolesta
tai jollakin tavoin pelastaakseen nahkansa, jos huomaisi, että
vastustaja oli häntä väkevämpi.

Hän piteli yhä kiinni Jane Porterista, kun Tarzan leopardin lailla
ryntäsi kentälle, jonka itse

Last Page Next Page

Text Comparison with The Gods of Mars

Page 1
You have been back to Mars? Tell me.
Page 13
The sun was not quite upon them and they loomed a dull yellow in their own shade.
Page 37
"All who reach the Valley Dor are, by custom, the rightful prey of the plant men and the apes, while their arms and ornaments become the portion of the therns; but if one escapes the terrible denizens of the valley for even a few hours the therns may claim such a one as their own.
Page 46
I turned away in disgust.
Page 49
Volley after volley they vomited upon the temple guards; volley on volley crashed through the thin air toward the fleeting and illusive fliers.
Page 55
CHAPTER VII A FAIR GODDESS For an instant the black pirate and I remained motionless, glaring into each other's eyes.
Page 66
guns.
Page 77
The gardens swarmed with brilliantly trapped black men and women.
Page 91
"Where have you been?" "I have been in prison since you put me here yesterday," I answered.
Page 96
On they came with fierce cries, while from every side the armed prisoners swarmed upon them.
Page 115
It was summer at the south pole.
Page 126
The things were all about me.
Page 130
The warriors sprang to their feet.
Page 138
" "That she suffered terribly then, all Helium knew, for did not all Helium suffer with her the loss of her lord! But with the boy gone there was nothing left, and after expedition upon expedition returned with the same hopeless tale of no clue as to his whereabouts, our beloved Princess drooped lower and lower, until all who saw her felt that it could be but a matter of days ere she went to join her loved ones within the precincts of the Valley Dor.
Page 177
I could scarcely retain an outward exhibition of my great joy.
Page 185
"Go, John Carter," she said.
Page 188
"Issus! Where is Issus? Search the temple for her, but let no man harm her but John Carter.
Page 189
As a terrier shakes a rat I shook Issus, Goddess of Life Eternal.
Page 191
Tell me that you love me, that I may die happy.
Page 192
Wait you the long, long year; but know that when the waiting is over it shall be Phaidor's arms which shall welcome you--not those of the Princess of Helium.