Tarzan, apinain kuningas Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 29

aukeaa paikkaa ympäröivät joka puolelta
koskemattoman metsän mahtavat jättiläiset, joiden juurella pensasto
oli niin tiheä, että ainoa tie paljaalle tantereelle kulki puiden
ylimpien oksien kautta.

Tänne, missä sai olla turvassa häiriöiltä, heimo usein tuli koolle.
Notkon keskellä oli kummallinen savirumpu, jollaisia ihmisapinat
kyhäävät merkillisiä juhlamenoja varten. Näiden humua ovat ihmiset
joskus kuulleet viidakon kätköistä, mutta kukaan ei ole saanut niitä
läheltä katsella.

Monet matkailijat ovat nähneet jättiläisapinain rumpuja ja eräät
kuulleet niiden jyminää, mutta Tarzan, loordi Greystoke, on
epäilemättä ainoa inhimillinen olento, joka on itse ottanut osaa
näihin mielettömiin, villeihin ja riehuviin temppuihin.

Tällaisesta alkeellisesta juhlimisesta ovat epäilemättä peräisin
nykyisen kirkon ja valtion muodollisuudet ja juhlamenot, sillä
mittaamattomia aikoja sitten, ennen ihmissuvun ensimmäisiä jäseniä,
ovat julmat karvaiset edeltäjämme tanssineet ja temppuilleet
savirumpujen kumahdellessa ja troopillisen kuun kirkkaasti paistaessa
mahtavassa aarniometsässä, joka on tänään sama kuin harmaan
menneisyyden jo ammoin unohdettuina öinä, kun turkispeitteiset
esi-isämme laskeutuivat huojuvilta oksilta, notkeasti pudottaen
itsensä ensimmäisen kokouspaikan pehmeälle turvematolle.

Sinä päivänä, jolloin Tarzan kerta kaikkiaan vapautui vainosta,
saatuaan alati kokea sen uhkaa kolmetoista vuotta pitkän ikänsä
kahtenatoista vuotena, samosivat heimon jäsenet, lukumäärältään nyt
noin satakunta, vaiteliaina viidakon puiden alimpia oksia myöten ja
hypähtivät sitten ääneti pyöreän notkon tanterelle.

Rumpujuhlan aiheena oli aina jokin tärkeä tapahtuma heimon
keskuudessa -- kun esim. oli saatu voitto, otettu vangiksi tai
surmattu jokin pelätty viidakon asuja tai kun kuningas oli kuollut ja
uuden piti astua tilalle -- ja silloin noudatettiin määrättyjä menoja.

Tänään oli surmattu muuan vihollisheimoon kuulunut jättiläisapina, ja
kun Kertshakin kansa saapui paikalle, voitiin nähdä kahden väkevän
uroksen kantavan välissään kukistetun vihollisen ruumista.

He laskivat taakkansa savirummun ääreen ja kyyristyivät siihen
vartijoiksi, toisten asettuessa ruohikolle nukkumaan, kunnes nouseva
kuu antaisi merkin juhlaan.

Tuntikausia vallitsi pikku kentällä täydellinen hiljaisuus, paitsi
milloin sen keskeyttivät loistavahöyhenisten papukaijojen kirkuvat
huudot tai tuhannet visertelevät linnut lakkaamatta lennellessään
heleäin kämmekkäin ja liekehtivien kukkien seassa, jotka koristivat
aarniometsän kuninkaiden lukemattomia sammalpeitteisiä oksia.

Pimeyden tullessa apinat alkoivat liikuskella ja järjestyivät
pian isoksi piiriksi savirummun ympärille. Naaraat ja nuorimmat
kyyköttivät ulommassa piirissä, täysikäiset urokset taas niiden
edessä sisempänä. Rummun ääressä istui kolme vanhaa naarasta, joilla
oli kullakin ryhmyinen karahka kädessä.

Hitaasti ja hillitysti he alkoivat lyödä savirumpua, kun nousevan
kuun ensimmäiset heikot säteet hopeoivat puiden latvoja. Valon
lisääntyessä kävivät lyönnit yhä tiheämmiksi ja voimakkaammiksi,
kunnes lopulta villit, rytmikkäät kumahdukset kajahtelivat
kilometrien päähän aarniometsässä. Pedot keskeyttivät otusten pyynnin
ja kuuntelivat pää koholla ja korvat hörössä kumeata rummutusta,
joka oli merkkinä apinain erikoisesta juhlasta. Joskus kuului hurjaa
karjumista tai kimeää rääkkymistä vastaukseksi ihmisapinain villiin
jymyyn, mutta kukaan ei tullut lähelle urkkimaan tai uskaltanut
hyökätä niiden kimppuun.

Kun rummun kumina paisui suorastaan huumaavaksi, hyppäsi Kertshak
avoimella paikalla kyyköttävien uroksien ja rummuttavien naarasten
väliin. Siinä hän seisoi pystyssä, kääntäen päätään taaksepäin ja
katsoen nousevaa kuuta kohti, ja samalla takoi rintaansa valtavilla
karvaisilla nyrkeillään, päästäen kamalia karjahduksia.

Kolmasti kiiri tämä kammottava huuto korven autiossa

Last Page Next Page

Text Comparison with The Lost Continent

Page 0
or 175dW.
Page 9
I knew that I was a good officer and sailor, and I didn't propose submitting to.
Page 13
The day wore on, until at last, about mid-afternoon, I gave the order to return to the ship.
Page 14
Ever heard of England, Snider?" "There's a part of the United States of North America that used to be known to the ancients as New England," he replied.
Page 16
.
Page 20
I cried to Delcarte not to fire until we reached his side, for I was fearful lest our small caliber, steel-jacketed bullets should, far from killing the beast, tend merely to enrage it still further.
Page 24
At my gesture and words they ceased their shouting and came to a halt a few paces from us.
Page 32
Again, I appealed to them to desist.
Page 33
It was a half question.
Page 34
My objections to this, that the present inhabitants of England are mentally fit, and could therefore not have descended from an ancestry of undiluted lunacy he brushes aside with the assertion that insanity is not necessarily hereditary; and that even though it was, in many cases a return to natural conditions from the state of high civilization, which is thought to have induced mental disease in the ancient world, would, after several generations, have thoroughly expunged every trace of the affliction from the brains and nerves of the descendants of the original maniacs.
Page 35
"There is no such place near by," she said.
Page 37
Very naively the girl explained that there was seldom any doubt as to whom a child's mother was.
Page 42
I realized that it had been loneliness from which I suffered most.
Page 52
This brave and forever nameless officer died nobly at his post--true to his country and his king.
Page 59
He assured us that his name was Thirty-six, and, as he could not count above ten, I am sure that he had no conception of the correct meaning of the word, and that it may have been handed down to him either from the military number of an ancestor who had served in the English ranks during the Great War, or that originally it was the number of some famous regiment with which a forbear fought.
Page 63
We were in need of fresh meat, yet I hesitated to shatter the quiet and peaceful serenity.
Page 66
And then rage came to my relief--rage against the vile traitor who had deserted three of his fellow countrymen in so frightful a position.
Page 69
our former camping place, we did not find her.
Page 77
And then soldiers commenced coming in from the east, but not with the gay assurance of those who came from the south and west--no, these others came in covered wagons, blood-soaked and suffering.
Page 88
be such another war!" You all know how Porfirio Johnson returned to Pan-America with John Alvarez in chains; how Alvarez's trial raised a popular demonstration that the government could not ignore.