Tarzan, apinain kuningas Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 17

puun oksien seassa hän puristi itkevää lapsukaista
hellästi kuin oma äiti rintaansa vasten ja sai sen pian tyyntymään.
Nälkä täytti heidän välisensä kuilun, ja englantilaisen loordin ja
englantilaisen ladyn poika imi ravintoa Kaalan, jättiläisapinan,
povesta.

Sillä välin apinat tutkivat majassa uteliaasti tämän merkillisen
pesän sisällystä.

Kertshak ei enää välittänyt surmaamastaan valkoisesta apinasta,
vaan käänsi huomionsa vuoteessa makaavaan olentoon, jota peitti
purjekankaan palanen. Ensin hän kohotti varovasti käärinliinan
kulmaa, mutta nähdessään siellä naisen ruumiin hän repäisi rajusti
vaatteen syrjään ja tarttui elottomaan valkoiseen kaulaan isoilla
karvaisilla käsillään. Hetkeksi hän upotti sormensa kylmään lihaan,
mutta huomattuaan, että makaaja oli jo kuollut, kääntyi poispäin ja
alkoi tarkastella huoneen eri esineitä, enää välittämättä lady Alicen
tai loordi Johnin hengettömästä ruumiista.

Seinällä riippuva pyssy herätti ensin hänen mielenkiintonsa. Tätä
outoa, kuolettavaa ja pamahtavaa tankoa hän oli himoinnut jo
kuukausimääriä, mutta nyt, kun se oli hänen ulottuvillaan, hän tuskin
uskalsi sitä koskettaakaan.

Varovasti hän lähestyi sitä, valmiina päistikkaa pakenemaan, jos se
päästäisi jyrisevän äänensä kuuluville, kuten se oli ennenkin puhunut
viimeiset sanat niille hänen heimolaisilleen, jotka olivat olleet
liian tietämättömiä tai hätäisiä ja käyneet valkoisen apinan kimppuun.

Syvällä pedon älyssä vakuutti jokin vaisto, että ukkoskeppi oli
vaarallinen vain sen kädessä, joka osasi sitä käsitellä, mutta
kuitenkin kului useita minuutteja, ennenkuin hän rohkeni siihen
kajota. Hän käveli edestakaisin lattialla sen edessä ja käänsi päänsä
aina niin, etteivät hänen silmänsä kertaakaan hellittäneet hartaasti
haluttua esinettä.

Käyttäen pitkiä käsivarsiaan kuten ihmiset kainalosauvoja ja joka
askeleella heilauttaen suurta ruhoaan puolelta toiselle kuningasapina
harppaili majassa, murahteli äkäisesti ja päästi silloin tällöin
korvia vihlovan kiljahduksen, joka oli viidakon villeistä äänistä
kauhein.

Vihdoin hän pysähtyi pyssyn eteen ja kurotti hitaasti valtavan
kätensä, kunnes se oli koskemaisillaan kiiltävää putkea; mutta
samassa hän taas peräytyi ja jatkoi kiireistä marssiaan. Näytti siltä
kuin peto näin osoittamalla pelottomuuttaan ja antamalla villin
äänensä kuulua koettaisi kiihoittaa rohkeuttaan, kunnes uskaltaisi
ottaa pyssyn käteensä.

Taas hän pysähtyi ja tällä kertaa hänen onnistui pakottaa empivä
kätensä koskettamaan kylmää terästä; mutta hän vetäisi kouransa
miltei heti takaisin ja jatkoi väsymätöntä vaellustaan.

Tavantakaa toistui tämä kumma menettely, mutta joka kerta kasvoi
itseluottamus, kunnes hän vihdoin otti pyssyn naulasta ja piteli sitä
käsissään.

Kun Kertshak huomasi, ettei se häntä vahingoittanut, alkoi hän
lähemmin tutkistella sitä, tirkisti putken mustaan syvyyteen,
hypisteli tähtäintä, perää ja vihdoin liipasinta.

Kaikkien näiden temppujen aikana istuivat majaan tulleet apinat
kyykkysillään oven suussa ja katselivat päällikköään, kun taas ulkona
olevat ojentelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilahdukselta, mitä
sisäpuolella puuhattiin.

Äkkiä Kertshakin sormi painoi liipasinta. Majassa kuului huikea
pamahdus, ja oven luona ja takana tungeksivat apinat kompastelivat
kauhistuneina toisiinsa, kun jokainen koetti mahdollisimman pian
päästä pakoon.

Kertshak oli yhtä pelästynyt -- niin suunniltaan, että unohti heittää
kädestään hirveän pamahduksen aiheuttajan, ja niin hän karkasi ovesta
ulos pitäen pyssyä lujasti puristettuna toisessa kädessään. Silloin
tähtäin tarttui sisälle päin aukenevan oven reunaan ja kiskaisi sen
kiinni pakenevan

Last Page Next Page

Text Comparison with The Land That Time Forgot

Page 5
Those eyes took me in slowly from head to foot; then they wandered slowly around the horizon marked by the rising and falling gunwales of the lifeboat.
Page 8
She was saved, and none too soon.
Page 11
From the engine room companionway came the engineer and stockers, and together we leaped after the balance of the crew and into the hand-to-hand fight that was covering the wet deck with red blood.
Page 14
The officer, however, assured me that he would never be a party to the capture of his vessel.
Page 18
I forgot at once the cruel misgivings of the past night as I set to work to take my observations.
Page 19
"You slept well last night?" I asked.
Page 33
Cliffs, seemingly rising perpendicularly out of the sea, faded away into the mist upon either hand as we approached.
Page 36
A fine, brownish hair covered the chest and abdomen, and the face, the palms of the hands, the feet, the shoulders and back were practically hairless.
Page 42
We had not spoken for some days, and we did not speak now; but she gave me a disdainful look, which was quite as eloquent as words, and broke loose from my grasp.
Page 44
I could readily understand how it might have been that Caprona had been invaded in the past by venturesome navigators without word of it ever reaching the outside world, for I can assure you that only by submarine could man pass up that great sluggish river, alive.
Page 53
He was unharmed except for minor bruises; but he was the most chastened dog I have ever seen.
Page 54
We had been passing through a little heavier timber than was usual to this part of the country, when we suddenly emerged into an open space in the center of which was such a band as might have caused the most courageous to pause.
Page 63
Plesser said they had been attacked by wild men and had exhausted a great deal of ammunition.
Page 64
" Low and sweet and tender came the answer: "I love you beyond all conception.
Page 65
I received no response, though I finally pounded with all my strength; then I turned the knob and entered, only to find that she was not there.
Page 66
Olson, Whitely, and Wilson each wished to accompany me; but I told them that they were needed here, since with Bradley's party still absent and the Germans gone it was necessary that we conserve our force as far as might be possible.
Page 69
Who wishes her more than Tsa?" "I do," I said in the language of Ahm, and I stepped out into the firelight before them.
Page 74
They tried to get Lys to go in with them and could not understand why she refused.
Page 80
It is time that So-ta left the Band-lu.
Page 84
I couldn't be sure, looking down from above as I was; but yet I trembled like a leaf in the intuitive belief that it was Lys, and my judgment served to confirm my wild desire, for whoever it was carried only a pistol, and thus had Lys been armed.