Tarzan, apinain kuningas Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

By Edgar Rice Burroughs

Page 114

liikuteltu paikaltaan, olisi siitä jäänyt joitakin
merkkejä."

"Ryöstäjiä on täytynyt olla useampia", huomautti Jane Porter, joka
nyt liittyi seuraan. "Muistattehan, että neljä miestä tarvittiin sitä
kantamaan."

"Se on totta!" huudahti Clayton. "Varmaankin ovat siis mustanahat sen
varastaneet. Ehkä joku heistä näki, kuinka arkku kaivettiin maahan ja
tuli sitten pian tovereineen sitä anastamaan."

"Turhaa on siitä enää arvella sitä tai tätä", sanoi professori
Porter alakuloisesti. "Arkku on viety. Milloinkaan emme saa sitä tai
aarretta enää nähdä."

Ainoastaan Jane Porter tiesi, mitä tämä tappio merkitsi hänen
isälleen, mutta yksikään ei aavistanut, mitä se merkitsi hänelle
itselleen.

Kuusi päivää myöhemmin kapteeni Dufranne ilmoitti, että he lähtisivät
matkalle varhain seuraavana aamuna.

Jane Porter olisi halunnut pyytää vielä lykkäystä, ellei itsekin
olisi jo alkanut epäillä, että hänen metsäläisensä koskaan
tulisi takaisin. Pelko ja epätoivo oli hiipinyt hänen mieleensä.
Ranskalaisten upseerien arvelut ja todistelut, jotka eivät suinkaan
rohkaisseet, olivat vastoin hänen tahtoaankin horjuttaneet hänen
vakaumustaan.

Sitä hän ei uskonut, että Tarzan olisi ihmissyöjä, mutta sensijaan
ei näyttänyt lopulta niinkään mahdottomalta, että hän oli liitossa
jonkin villiheimon kanssa.

Hän torjui jyrkästi sen ajatuksen, että Tarzan oli kuollut. Suoraan
mahdotonta oli kuvitella, että niin voimakas ruumis, täynnä
elämäntarmoa, milloinkaan lakkaisi palvelemasta hänen ylevän sielunsa
verhona -- yhtä hyvin voisi uskoa, että kuolemattomuus oli pelkkää
puhetta.

Samaan aikaan kun Jane Porter hautoi näitä ajatuksia, tuli hänen
mieleensä pakostakin myös toisia perin kiusallisia kuvitelmia. Jos
Tarzan kuului johonkin villiin heimoon, oli hänellä kaiketi myös
villi vaimo, jos oikein ajatteli, ja lauma villejä, sekarotuisia
lapsia. Nuorta tyttöä värisytti, ja hän oli melkein iloinen
saadessaan kuulla, että risteilijä aikoi lähteä huomenna.

Hän kuitenkin ehdotti, että majaan jätettäisiin aseita, ammuksia,
ruokavaroja ja muita tarpeita. Tällöin hän sanoi ajattelevansa
sitä merkillistä olentoa, joka oli ilmoittanut olevansa Apinain
Tarzan, mutta tietysti hän tarkoitti, että niistä olisi hyötyä myös
D'Arnotille, jos hän vielä olisi elossa. Oikeastaan hän kuitenkin
täten halusi antaa ne omalle metsäläiselleen, vaikkei tämä olisikaan
niin erinomainen kuin hän oli kuvitellut.

Ja viimeksi hän sitten kirjoitti kirjeen, jonka Apinain Tarzan saisi
toimittaa perille.

Jane Porter lähti majasta viimeisenä. Muiden jo mentyä veneiden luo
hän palasi sinne vieläkin kerran jonkin mitättömän tekosyyn nojalla.

Polvistuen vuoteen ääreen, jossa hän oli niin monta yötä nukkunut,
hän rukoili hartaasti ihmeellisen ystävänsä puolesta, painoi
huulilleen häneltä saamansa medaljongin ja kuiskasi:

"Minä rakastan sinua, ja koska sinua rakastan, niin uskon myös
sinuun. Mutta vaikken uskoisikaan, niin sittenkin rakastaisin.
Suokoon Jumala minulle anteeksi... Jos olisit tullut takaisin eikä
olisi ollut muuta mahdollisuutta, niin olisin lähtenyt kanssasi
viidakkoon -- ainiaaksi."




VIIDESKOLMATTA LUKU

Sivistyksen etuvartio


Kiväärin pamahtaessa D'Arnot näki oven lennähtävän auki ja miehen
kaatuvan päistikkaa majan lattialle.

Pelästyksissään ranskalainen kohotti taas kivääriään laukaistakseen
uuden panoksen liikkumattomaan olentoon, mutta samassa hän avoimesta
ovesta tulevassa hämärässä valossa huomasi, että kaatunut mies oli
valkoinen, ja seuraavassa hetkessä hänelle selvisi, että hän oli
ampunut ystäväänsä ja suojelijaansa Apinain Tarzania.

Kauhusta

Last Page Next Page

Text Comparison with The Monster Men

Page 4
" She used the last words on a chance that she might have hit upon the true reason for the contemplated isolation from civilization.
Page 7
In the bow Professor Maxon had mounted a modern machine gun, but this was quite beyond Sing's simple gunnery.
Page 17
Von Horn's interest in the marvellous results that had been obtained was little short of the professor's--but he foresaw a very different outcome of it all, and by day never moved without a gun at either hip, and by night both of them were beside him.
Page 18
" Muda Saffir knew perfectly well that Bududreen had but diplomatically expressed a fear as to his own royal trustworthiness, but it did not anger him, since the charge was not a direct one; but what he did not know was of the heavy chest and Bududreen's desire to win the price of the girl and yet be able to save for himself a chance at the far greater fortune which he knew lay beneath that heavy oaken lid.
Page 21
And, anyway, there is no one now who seems to care what becomes of me, unless--unless--I wonder if he does care.
Page 22
A moment more and he sat astride the top of the wall.
Page 27
futilely at the face of his enemy, but at last the agony of choking compelled him to drop the girl and grapple madly with the man who choked him with one hand and rained mighty and merciless blows upon his face and head with the other.
Page 46
All that had so far saved the Chinaman from death was the fact that the two savages were each so anxious to secure his head for the verandah rafters of his own particular long-house that they interfered with one another in the consummation of their common desire.
Page 49
If you wish to bring help for my father I shall never cease to thank you if you will go to Singapore and fetch it, but it is not necessary that I go.
Page 56
Within he found the young man bathing Professor Maxon's head as he had directed him to do.
Page 66
Up went the great bull whip, and without abating his speed a particle the man leaped into the midst of the wicked blades that menaced him.
Page 77
The Malay's boat was now alone, for of the eight prahus that remained of the original fleet it was the only one which had taken this branch of the river, the others having scurried into a smaller southerly arm after the fight upon the island, that they might the more easily escape their hideous foemen.
Page 78
the jungle night into the untracked heart of savage Borneo to rescue her from her abductors though they sacrificed their own lives in the endeavor.
Page 90
They suffered greatly for lack of water, but finally stumbled upon a small stream at which they filled their parched stomachs.
Page 92
That night they slept in the long-house near the bank of the greater stream, while its rightful occupants made the best of it in the jungle behind.
Page 93
" "Neither are we human beings," retorted Number Twelve.
Page 102
Lunging and struggling the three combatants stumbled farther and farther into the jungle beyond the clearing.
Page 105
Then they commenced to dig in the soft earth with their spears and parangs until they had excavated a shallow pit.
Page 119
The idea grew and with it the mighty temptation to lead Virginia Maxon far into the jungle, and keep her forever from the sight of men.
Page 123
and protecting her sick mate.